Ruoka puhuttaa aina. Ruoka on elämän perusedellytys. Se on osa hyvinvointia. Ruuan halutaan olevan turvallista ja terveellistä sekä mielellään myös halpaa. Usein toivotaan, että ruoka on myös kestävästi ja eettisesti tuotettua. Yksi Suomen ruokatutkimuksen missioista vuoteen 2035 on ”Terveellistä, turvallista ja kestävää ruokaa kaikille Suomessa”.*

Mikä on lukemisen ja kirjallisuuden tilanne? Onko tapahtumassa jotain, mistä pitäisi olla huolissaan? Näitä kysymyksiä käsittelevät Kansalliskirjaston eläkkeelle jäänyt ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm ja tilastoasiantuntija Yrjö Repo hiljattain ilmestyneessä kirjassa Lukemisen aika. Kirjoittajat kantavat huolta siitä, että samaan aikaan kun käytämme yhä enemmän aikaa erilaiselle digitaaliselle tarjonnalle, kirjallisuus alkaa etääntyä historiaan. Ekholmin ja Revon kirja on monitahoinen analyysi ja tietopaketti 2000-luvun kustannus- ja lukemistilastoista.

”Ota mukaasi viisi kirjaa, jotka olet viimeisen vuoden aikana lukenut,­­­ ja keskustellaan niistä”, sanoi tuleva esimieheni, toki ennestään tuttu, kun sain kutsun tulla keskustelemaan uusista mahdollisista työtehtävistä. ”Niin minun juttuni. Nyt ei kyllä oleteta, että raahaisin mukanani setin johtamisoppaita. Nyt mitattaisiin jotakin muuta”, ajattelin.  Niin sitten kävimme keskustelua ainakin lasimaalauksista, kustavilaisesta kulttuurista, romaaneista, joissa fiktioon sekoittuvat todelliset ihmiselämät, ja chick litistä.

Kun aloitin Alumniyhdistyksen toiminnanjohtajana huhtikuun alussa, en olisi osannut kuvitella kuinka nopeasti kaksi ensimmäistä kuukautta voivat hurahtaa ohi. Ensimmäiset viikot ovat sujuneet innostuneissa mutta työntäyteisissä merkeissä, samanaikaisesti tehtävään perehtyen ja jo loppukevään toimintaa kädet savessa pyörittäen. Nyt kesän lähestyessä on kuitenkinkin jo korkea aika vihdoin esittäytyä hiukan paremmin ja samalla myös kertoa omia ajatuksiani Alumniyhdistyksestä ja tulevasta.

Kun isävainajani luki lehtiä ja eteen tuli mainoksia, hänellä oli tapanaan toistaa puoliääneen kyseessä olevan mainoksen teksti ja huokaista: ”Herkkäuskoisia höynäytetään”. Tämä oli keskeinen, kenties ainoa, mieleeni jäänyt isän elämänviisaus muuttaessani kotoa pois. Se on palvellut minua hyvin työssäni toimittajana. Me journalistit kutsumme sitä kriittiseksi asenteeksi.

Yliopistoautonomiaa pohtinut selvittäjäryhmä, ns. Hallbergin työryhmä, on todennut 27.2.2021 valmistuneessa mietinnössä yliopistojen olevan ”dynaamisia yhteisöjä, eivätkä pelkkiä organisaatioita”. Mietinnössä todetaan, että yliopistojen autonomian arvioinneissa on ”korostunut ennen muuta yliopistojen hallinnollisen johdon autonomia, sen mahdollisuus hallita riippumattomasti, eikä ole kysytty, millaista on yliopistoyhteisön toimintavapaus”. Mietinnössä todetaan, että päätösvalta uuden yliopistolain myötä on keskittynyt, ja eniten ongelmia näyttäisi olevan tiedekunta- ja laitostasolla. Valitettavasti työryhmä ei pohdi asiaa syvemmin eikä tee mitään toimenpide-ehdotuksia asian korjaamiseksi. Vuonna 2009 säädetyssä yliopistolaissa yliopistojen autonomiaa lisättiin. Laissa säädettiin vain yliopistojen johdon rakenteesta, ja yliopistot saivat johtosäännön avulla säätää muusta yliopistojen rakenteesta.

Suomalaisen opetuksen ja opettajankoulutuksen kaksi merkittävää saranakohtaa ovat olleet reilu 150 vuotta sitten synnytetty kansakoulu ja sen opettajien koulutusta varten perustetut opettajaseminaarit sekä 1970-luvulla toteutettu peruskoulu-uudistus ja sen ohessa kaikkien opettajien koulutuksen siirtäminen yliopistojen kasvatustieteellisten tiedekuntien yhteyteen. Edellinen muutos kytkeytyi fennomaanien kansansivistysihanteeseen nuorisoseuraliikkeen tavoin ja jälkimmäinen hyvinvointivaltioideologiaan. Samanaikaisesti toteutettiin 1970-luvulla kansanterveyslaki. Kansansivistyksen ohessa kehittyivät suomenkieliset oppikoulut porttina yliopistoon. Tämä rinnakkaiskoulujärjestelmä kesti aina peruskoulun tuloon asti, jolloin sosiaalinen ja alueellinen kuilu kurottiin umpeen.

Helsingin yliopiston alumni ry – Helsingfors universitets alumner rf perustettiin 4.12.1990 eli 30 vuotta sitten. Se tuli tarpeeseen. Perustajat paloivat halusta pitää yhteyttä toisiinsa ja jakaa työelämässä saamiaan kokemuksia. Näin alumnit jatkoivat kehittymistään ja kasvamistaan. He saivat paljon eväitä kasvuunsa – samalla kun antoivat. Alumnilta alumnille. Tämän yhteisöllisyyden vahvalle perustalle toimintaa on rakennettu jo kolmen vuosikymmenen ajan.

Kuka muistaa enää viime kesää, aurinkoisia päiviä ja lämpimiä öitä? Elokuun viimeisenä torstaina vietettiin John Nurmisen Säätiön käynnistämää Itämeripäivää. Jokavuotisen nimikkopäivän tarkoituksena on innostaa ihmiset nauttimaan kotimerestämme ja lisätä tietoa siitä sekä kulttuuri- että luonnonympäristönä. Itämeripäivä haluaa tarjota moni- ja poikkitieteellisiä näkemyksiä merestä ja edistää rajat ylittävää merensuojelua.

Melko tarkasti vuosi sitten alkoi keskustelu Kiinassa leviävästä viruksen aiheuttamasta uudesta taudista. Taudin arveltiin tarttuneen joko elintarvikkeina käytettävistä lepakoista suoraan ihmiseen tai ensin lepakoiden tartuttamien sivettikissojen kautta. Toisin sanoen kyse on uudesta zoonoosista eli eläimestä ihmisiin tarttuvasta taudista. Aika nopeasti aiheuttajaksi tunnistettiin aiemmin tuntematon koronavirus, josta alettiin käyttää nimeä covid19 (corona virus disease 2019).

Alumnina olisin käytettävissä, jos tarvitaan kokeneiden konkareiden kokemusten jakamista nykyisille opiskelijoille. Keskustelu nuorten kanssa on hauskaa ja hyödyllistä.

Mihin minua tarvitaan? Aikuisten lasten äitinä kysymys on askarruttanut minua viime aikoina. Myös Alumniyhdistys on tänä syksynä miettinyt strategiaansa tuleviksi vuosiksi. Olemme kysyneet avainkysymyksen: mihin meitä tarvitaan? Mikä on olemassaolomme oikeutus?